Jules Colemanin filosofia

Jules Coleman

Jules Colemanin filosofia cached by Björn Törnroth 2006-09-03

Copyright © HIFI-lehti

HIFI-lehden kotisivu
Alkuperäinen artikkeli HIFI 9-05

Filosofi, audiofiili ja kitaristi

Jules Coleman - kitaristiprofessori

Pitää oikeustieteen korkeinta oppituolia Yalen Yliopistossa, USA:ssa. Yale on yksi arvostetuimmista oikeusfilosofian tutkimuspaikoista maailmassa. Hänellä on myös tärkeä toimi New Yorkin Yliopistossa.

Tutkimustyössään professori Coleman on pohtinut erityisesti lain käsittä ja sen erilaisia tulkintoja, auktoriteetin luonnetta ja rationaalisen valinnan teoriaa. Hän on kirjoittanut kymmenkunta kirjaa ja julkaissut lukemattoman määrän artikkeleita alan parhaimmissa aikakausijulkaisuissa.

Hänelle on myönnetty Brooklyn Collegen Alumni-palkinto ja kutsuttu pitämään maineikkaat Clarendon-luennot Oxfordin Yliopistossa. Kesäkuussa 2005 järjestettiin Brusselissä hänen elämäntyölleen omistettu konferenssi.

Coleman on harrastanut äänentoistoon liittyviä asioita ainakin 30 vuotta. Hänen erikoisalaansa ovat levysoittimet, putkivahvistimet ja torvikaiuttimet, mutta hänellä on laaja kokemus myös muista laitteista. Hän on kirjoittanut ei-tieteellisiä artikkeleita musiikista ja äänentoistosta. Jälkimmäisiä on julkaista ainakin UltraAudiossa (SoundStage!) ja 6moons -verkkolehdissä.

Coleman kuuntelee kaikenlaista musiikkia, mutta erityisen läheisiä ovat blues ja bluespohjainen musiikki yleensä. Hän myös itse soittaa sähkökitaraa ja omistaa huomattavan kokoelman klassikko Fendereitä ja Gibsoneita. Haastattelun aikaan hän täydensi kokoelmaansa "long neck" Gibson 330:lla vuodelta 1968.

Colemanin kuuntelulaitteistosta ei ole tarkkaa tietoa, sillä laitetelineissä vierailee kaiken aikaa useampia laitteita. Jonkinlaisen ytimen hänen systeemissään muodostavat Shindo-Carrard 301 -levysoitin Mersault-varrella ja SPU-rasialla, Shindo Catherine esivahvistin ja Shindo WE300B Ltd monopäätteet. CD-soittimena hänellä on muun muassa Exemplar/Denon -universaalisoitin ja kaiuttimina DeVore Silverback Referencet sekä Tannoy 15" Gold -elementti sille räätälöidyssä kotelossa. New Yorkin kakkosasunnossa Audiopax Reference 100 -kaiuttimia ajaa Audiopax Model 88 -putkimonoblokit.

Jules Colemanissa yhdistyvät mielenkiintoisella tavalla oikeustiede ja hifiharrastus. Yalen yliopiston professori istui toviksi alas New Yorkin kiireessä ja päätyi syvälliseen keskusteluun Kari Nevalaisen kanssa.

Julkaisimme lehdessä lyhennetyn version, tässä haastattelu kokonaisuudessaan.

I ÄÄNESTÄ

Kari Nevalainen: Puhutaan ensiksi äänestä. Mikä on ääni-ihanteesi? Mikä on se ääni tai äänityyppi, mihin enemmän tai vähemmän tietoisesti pyrit? Yritä toistaiseksi olla viittaamatta musiikkiin ja käytä käsitteitä, joita käyttäisit kuvaamaan laitteen tai laitteiston ääntä, joka miellyttää sinua ja selitä lyhyesti mitä tarkoitat niillä.

Jules Coleman: Eniten minua vetävät puoleensa sellaiset äänen attribuutit kuten resoluutio tai erotuskyky, balanssi, koherenssi, läpikuultavuus, luonnollisuus ja dynamiikka. Erottelevat systeemit paljastavat nuottien alukkeen (leading edge), purkavat osiin niiden harmonisen rakenteen ja sallivat nuottien kadota tummaan rakenteiseen (textured) taustaan tai tilaan. Tila nuottien ja soittajien välissä ei ole tyhjä. Sillä on ääni ja tekstuuri, ja erottelevat systeemit tuovat sen esiin. Modernit liian erottelevat systeemit korostavat nuottien alukkeita niiden harmonisen rakenteen ja luonnollisen sammumisen kustannuksella; ja aivan liian monet systeemit esittävät nuottien välisen tilan ikään kuin se olisi ääretön tyhjyys, jossa yksitäiset nuotit kelluvat pikemminkin kuin sijaitsisivat jossakin. Tällaiset systeemit eivät itse asiassa ole balanssissa ja niiden erottelukyky on puolinaista.

Balanssin tärkeys tulee esille myös ominaisuudessa, jota kutsun "luonnollisuudeksi". Luonnollinen esitys on sellainen, joka minimoi keinotekoiset hifi-elementit, ei korosta yhtä toiston osa-aluetta toisen kustannuksella, kuten on esimerkiksi silloin, kun moderni hifi-laitteisto korostaa läsnäoloaluetta ja sen mukanaan tuomaa valtavaa ja ilmavaa äänikuvaa, joka on kuitenkin täysin keinotekoinen ja luonnoton - vaikkakin audiofiilien paljon rakastama. Toiset laitteistot tarjoavat epäsuhtaista dynamiikan toistoa. Toisissa laitteistoissa on täysiverinen keskialue, mutta pahviset äänen alukkeet eikä bodia tai energiaa. Joissakin iso, läski bassotoisto, joka on luonnottomalla tavalla painavampi kuin muu ääni, ja joka ikään kuin kelluu sen ympärillä olematta osa sitä.

Balanssiongelmat tulevat esiin toiston yhtenäisyydessä ja kiinnittyneisyydessä. Nuottien ja instrumenttien pitää tarvittaessa olla erotettavissa, jos minusta siltä tuntuu, mutta en koskaan halua kuulla systeemiä toisiinsa kytkeytymättöminä osina. Kaikista vähiten haluan, että joudun systeemin kanssa ponnistelemaan laittaakseni musiikkia rakentavat osat takaisin paikalleen niin, että niistä syntyy musiikkia.

Transparenssilla tai läpikuultavuudella tarkoitan laitteiston kykyä auttaa minua näkemään musiikilliseen tapahtumaan ja kykyä paljastaa, jos mahdollista, säveltäjän tai esittäjän musiikilliset tarkoitusperät.

Makrodynamiikka vaikuttaa kuuntelijaan vaistomaisesti. Haluan tuntea ja kokea äänen. En halua musiikin toiston olevan jotakin sellaista, jota tarkastelen etäältä. Haluan uppoutua siihen kaikilla mahdollisilla tavoilla, fyysisesti ja älyllisesti. Liian monet systeemit tuottavat ääntä, joka ikään kuin soi jossakin kaukana ja kuuntelija jätetään kuuntelemaan jotakin, joka tapahtuu jossakin muualla kuin missä hän itse on. Minä haluan tuntea musiikin vaikuttavan minuun konkreettisesti. Siinä missä makrodynamiikka edesauttaa täyttämään kuunteluhuoneen äänellä, mikrodynamiikka auttaa kaivamaan hienovaraisia yksityiskohtia, jotka saavat ihokarvat nousemaan pystyyn ja aiheuttavat väristyksiä.

Ensiluokkaisen musiikintoistolaitteiston ääneltä vaaditaan tiedollisen ja fyysisen puolen yhteensulautumista. Siksi minun mielestä ihanteellinen kaiutin on sellainen, jossa on mukana sekä sitä, mitä alkuperäiset Quad 57:t ja varhaiset Tannoyn koaksiaalikaiuttimet tekevät äänelle. Nykyaikaisen elokuvateatterin ääni on tietenkin tämän vastakohta. Se on suunniteltu turruttamaan ihmismielen tiedollisen mukanaolon ja laukaisemaan fyysisen epämukavuuden tuntemuksen. Siinä ei ole mitään sellaista, mihin ihminen haluaisi sitoutua.

KN: Ääni-ihanteesi ei ole kaiketi ollut sama aina. Mitä muutoksia siinä on tapahtunut ja mitkä havainnot erityisesti ovat aiheuttaneet niitä? Mitkä välivaiheet ovat ikään kuin olleet välttämättömiä matkalla nykyiseen ääni-ihanteeseesi?

JN: Kuten kaikki, olin alun perin kovin vaikuttunut toistolaitteiston tilaa koskevista, visuaalisista ominaisuuksista, isosta ja avarasta äänestä, suunnattomasta äänikuvasta ja jopa kyvystä soida lujaa. Juuri näistä syistä niin moniin hifisteihin vetoaa se, mitä isot kaiuttimet tai minimonitorit tekevät. Edellinen kykenee suuriin äänenpaineisiin ja isoon ääneen. Jälkimmäinen loistaa äänikuvallaan. Ongelma on, että kummatkaan ominaisuudet eivät ole musiikin sisäisiä ominaisuuksia, vaan ainoastaan osittain tärkeitä tyydyttävälle ja nautittavalle musiikin toistolle. Visuaaliset attribuutit helposti korvaavat kuuloon liittyvät. Musiikin kuuntelusta tulee television katselun yksi versio. Mutta ne voivat olla houkuttelevia ja huomio helposti kiinnittyy niihin. Pitemmässä kuuntelussa ne tulevat pian tylsiksi. Jos haluaa kuvia, pitää katsella televisiota.

Tärkein välivaihe kohti parempaa on oivallus, että musiikin toisto on aivan erityinen tapa tuoda mielihyvää ja täyttymystä elämään, ja että on olemassa sellaisia musiikin ominaisuuksia, jotka toistojärjestelmän täytyy toistaa, jotta se olisi merkityksellistä ja tyydyttävää pitkällä aikavälillä. Nämä ominaisuudet minun mielestäni ovat: äänensävy, resoluutio, timbre, ajoitus ja muut mainitsemani. Äänikuva ja tila ovat myös olennaisia musiikin toistolle, koska ne ovat musiikillisen tapahtuman aspekteja, mutta eivät missään muussa mielessä. Niiden toiston ei pitäisi koskaan olla toistojärjestelmän itsenäinen, riippumaton päämäärä. Niin kauan kun hifisti kuuntelee näitä ominaisuuksia jonain muuna kuin vain osittaisina musiikkia rakentavina tekijöinä, hän ei koskaan kehity, eikä koskaan saa kokea sitä täyttä tyydytystä, jonka pätevä musiikintoistojärjestelmä kykenee antamaan.

II MUSIKAALISUUS

KN: Siirrytään sitten tähän musikaalisuusasiaan. Ihmiset usein luettelevat ääntä kuvaavia attribuutteja ja sitten lisäävät "musikaalisuuden" ikään kuin se olisi samalla tasolla näiden muiden ominaisuuksien kanssa. Mutta näin tuskin voi olla. Musikaalisuus ei ole itsenäinen, riippumaton ominaisuus vaan on olemassa muiden äänen ominaisuuksien ansiosta, niiden takia. Jos tämä on totta, niin miten edellä mainitsemasi ominaisuudet liittyvät toiston musikaalisuuteen? Mikä niiden keskinäinen suhde on? Onko laitteen musikaalisuudessa jotakin, jota ei voida palauttaa näihin ensimmäisen asteen ominaisuuksiin?

JC: Tämä on erittäin vaikea kysymys eikä minulla ole kuin alustavia ajatuksia siitä. Musikaalisuus ei ole yksiselitteinen termi. Toisinaan sitä voidaan käyttää ilmaisemaan ajatusta "nautittavasta" tai "itselle läheisestä" musiikista. Tässä merkityksessä jopa jostain musiikista voidaan sanoa, että se ei ole musikaalista. Tämä on sanan "musikaalisuus" ironista käyttöä ja joskus vain toinen tapa sanoa: "Minulle tuo ei ole edes musiikkia, vain pelkkää ääntä". Mutta tavanomaisemmassa merkityksessä kaikki musiikki on välttämättä musikaalista; se on tautologia, mutta ei epäinformatiivinen. Miksi?

Koska musikaalisuus on toistolaitteiston ominaisuus. Ihmiset toisinaan ilmaisevat saman asian eri tavalla. He sanovat, että laite tai laitteisto "makes music" tai "plays tunes" tai jotakin sellaista. Musikaalisuus ei kuitenkaan ole ensisijainen, primaarinen ominaisuus. Se on ominaisuus - kuten sanoit - joka laitteistolla on muiden, perusominaisuuksiensa ansiosta. Mitä ovat nämä muut ominaisuudet? Mielestäni niitä on kahta lajia. On niitä, jotka ovat musiikin itsensä ominaisuuksia, kuten timbre, ajoitus, äänen värisävy, ja niitä jotka ovat toistojärjestelmän ominaisuuksia, kuten resoluutio, dynamiikka, helppous, äänikuvalliset ominaisuudet.

Mikään systeemi ei voi olla musikaalinen, jos sen ajoituskyky ei pelaa. Tämä ongelma esiintyy esimerkiksi joidenkin hybridikaiuttimien kanssa kuten eräissä elektrostaattisissa kaiuttimissa tai torvikaiuttimissa, joissa dynaaminen bassoelementti laahaa muun toiston perässä. Laajakaistaelementit taaksepäin avautuvassa torvessa kärsivät samasta ilmiöstä. Kun ajoitus on väärä, koko esitys kärsii yhtenäisyyden puutteesta.

Sama koskee timbreä eli äänenväriä. Jos kuuntelijalla on vaikeuksia erottaa sello kontrabassosta ja laitteistolla yleensä vaikeuksia tehdä selkoa soittimien oikeasta äänenväristä, niin silloin laitteisto voi kyllä tehdä monenlaisia asioita, mutta musiikkia siitä ei synny.

Timbre ja ajoitus ovat musikaalisuuden konstitutiivisia, perustavia elementtejä. Jotkin musikaalisuuden konstitutiiviset puolet eivät ole musiikin konstitutiivisia puolia. Resoluutio tai erottelukyky on kaikkein ilmeisin. Musiikin taustalla olevilla nuoteilla ei itsessään ole ominaisuutta tulla erotelluiksi tai paljastetuiksi. Mutta toistojärjestelmä joko paljastaa nuottien piirteet tai paljastaa ne eriasteisesti ja vaihtelevasti. Mutta laitteiston täytyy kyetä paljastamaan ja pureutumaan nuottien maailmaan riittävästi ollakseen musikaalinen. Jos se ei tee niin, se ei voi toistaa musiikkia eikä näin ollen voi olla musikaalinen. Se voi tarjota kaikenlaista nautintoa ja mielihyvää, mutta musikaalinen se ei ole. Tämä on yksi syy, miksi minun mielestäni nykyään usein tehty jako erottelevan ja musikaalisen laitteiston välillä on enemmän kuin harhaanjohtava. Ennen kaikkea se on epäjohdonmukainen. Ei ole musikaalisuutta ilman hyvää erottelukykyä. Hauskaa voi olla, mutta ei musiikkia, ja jos ei ole musiikkia, ei ole musikaalisuutta. Piste.

Monet jotka tuomitsevat resoluution musikaalisuuden kustannuksella sekoittavat resoluution analyyttisyyteen. Analyyttinen esitys korostaa äänen alukkeita niiden harmonisen rakenteen ja luonnollisen sammumisen kustannuksella. Tällainen esitys tai toisto on epäbalanssissa ja on itse asiassa kaikkea muuta kuin erotteleva ja paljastava.

Sama koskee äänikuvaa ja tilavaikutelmaa, ne eivät ole musiikin ominaisuuksia, mutta ne voivat olla musikaalisen laitteiston rakennuspalikoita. Jos soittajat ja soittimet vaeltavat ympäriinsä, timbrekin on silloin todennäköisesti pielessä samoin kuin ajoitus. Kaiken lisäksi pää joutuu pyörimään sellaisen kuuntelun aikana.

Vaikka siis uskon, että resoluutio, äänikuva tai tilatoisto eivät ole musiikkia rakentavia osia ja vaikka näitä ominaisuuksia usein ylikorostetaan jollakin tavalla, ovat ne kuitenkin ainakin osittain musikaalisuuden taustalla sen vuoksi, että liittyvät musiikin joidenkin puolien toistoon, erityisesti ajoitukseen, timbreen ja äänensävyyn.

Lopuksi haluan mainita ominaisuuden "helppous". Mielestäni yksi onnettomimmista asioista äänentoistossa on ollut epäherkkien kaiuttimien markkinoille tulo, kaiuttimien jotka vaativat tehokkaita vahvistimia ajamaan niitä. Minun havaintojeni mukaan laitteisto kuulostaa parhaalta ja vaikuttaa musikaalisimmalta, kun sen täytyy tehdä mahdollisimman vähän töitä välittääkseen musiikkia. Kuulostaakseen rennolta, kainostelemattomalta ja vapaalta, epäherkät kaiuttimet vaativat paljon tehoa, paljon virtaa, mutta kokemukseni mukaan tällaiset vahvistimet eivät kykene välittämään musiikin hienovaraisia yksityiskohtia. Putkivahvistimet ovat parempia tässä suhteessa, ja henkilökohtaisesti yritän välttää enempää kuin kahta pääteputkea per kanava.

KN: Toisinaan käytät sanaa "musikaalisuus" kuvaamaan laitteiston tai laitteen kykyä "välittää musiikkia". Musiikin välittäminen ei ole ongelmaton ajatus. Ääni on ääntä (syklistä ilmanpainetta korvissa), eikä sellaisenaan voi välittää mitään enemmän kuin on - on epäselvää voivatko edes musiikin esittäjät välittää säveltäjän musiikillisia aikomuksia muuta kuin metaforisessa merkityksessä. Voisitko selittää tarkemmin mitä tarkoitat musiikin välittämisellä?

JC: Laitteisto on instrumentti, joka poimii, mitä on LP:llä tai hopeakiekolla ja - kuunteluhuoneen puitteissa tietenkin - 'lukee' sivuille painetut 'merkit' ja 'äänet'. Tuo lukeminen on tulkintaa, ei käännöstä. On hyödyllistä ajatella systeemiä näyttelijänä tulkitsemassa käsikirjoitusta. Systeemiltä puuttuvat tiedolliset, kognitiiviset kyvyt, tietenkin, eikä se soidessaan ajattele käsikirjoituksen tulkintaa. Tämä ei tarkoita, että kuuntelija ei voisi havaita systeemin tulkinnallisia taipumuksia. Jotkin systeemit lisäävät esitykseen pienen romanttisen hehkun, aivan kuin ne kertoisivat meille iltasadun eivätkä haluaisi antaa meille aihetta painajaisiin. Toiset ovat lukiessaan kylmiä, välinpitämättömiä ja etäisiä. Kolmannet näyttävät haluavan tuottaa iloa hätkähdyttämällä ja säikäyttämällä. Jotkin toiset systeemit näyttävät haluavan kuuntelijan täysin ymmärtävän sivulla olevan tekstin tärkeyden, ymmärtävän esityksen viestin, ymmärtävän hahmojen kaaren ja niin edelleen. Jotkin haluavat tyrkyttää kuuntelijalle niiden omaa käsitystänsä kaikesta, mitä käsikirjoituksessa on. Kukin meistä reagoi eri tavalla näihin erilaisiin tulkintatapoihin. Ja jotkut näyttelijät ovat parempia kuin toiset tulkitsemaan, mitä kirjoittajalla on ollut päällimmäisenä mielessä tai mikä teoksessa on tärkeää ja arvokasta, viesti joka teoksen piti välittää - viesti joka jossakin mielessä on muuttumaton eri historiallisissa ja sosiaalisissa konteksteissa.

Mielikuvalla musiikin "välittämisestä" tulkinnan kautta on yhteys siihen hyvin vilkkaaseen, vaikkakin usein hieman hämärään keskusteluun, jota käydään kirjallisuuden teoriassa ja muillakin foorumeilla tekstin - tässä tapauksessa musiikin, joka on poimittu levyltä - ja lukijan - tässä tapauksessa sekä kuuntelijan että toistolaitteiston - välisestä suhteesta. Ehkä voimme keskustella tästä aiheesta pitempään toisessa yhteydessä. Minulla on aiheesta paljon keskeneräisiä ajatuksia ja haluaisin kuulla sinunkin mielipiteesi.

KN: Tarkoitatko todella, että se mitä kutsut "tulkinnalliseksi taipumukseksi" on toistolaitteen ominaisuus eikä kuuntelijan? Sanoit että kukin reagoi eri tavalla näihin taipumuksiin, mutta eikö ole mahdollista, että yksi ja sama äänityyppi tulee tulkituksi usealla tavalla riippuen kuuntelijasta. Yksi kuulee äänen "romanttisena hehkuna", toinen "kirjaimellisena tekstiin perustuvana tulkintana" jne.?

JC: Hyvä kysymys. Puhun totta kai metaforisesti. Luin jokin aika sitten mielenkiintoisen jutun toistolaitteistosta kielenkääntäjänä. Termi 'kääntäminen' on tietenkin epämääräinen. Kääntäminen on jonkin sellaisen tekemistä saatavilla olevaksi, mikä ei muuten olisi sitä. Ja tässä mielessä hifi-laitteisto kääntää levyllä olevan tiedon kuultavaksi ääneksi. Mutta tämä on triviaalia. Kaikissa muissa merkityksissä kääntämisen käsitteen soveltaminen toistolaitteistoon ei ole tarkoituksenmukaista, ellei sillä viitata ajatukseen "konstruktiivisesta tulkinnasta".  Laitteisto, totta kai, muuttaa levyn merkit ääneksi aivan kuten äänityksessä äänet muutetaan merkeiksi levyillä. Laitteisto siis esittää asian kielellä jota ymmärrät, mutta - venyttääkseni analogiaa pitemmälle ja edelleen metaforisesti puhuen - se organisoi datan ääniksi, jotka ovat hyvin muodostettuja kielen lauseita, antaa niille semanttisen sisällön ja esittää ne sitten tavalla, joka muistuttaa "tarinan kertomista", "ajatusten välittämistä" tai on jollakin muulla erityisellä tavalla mielekästä. Tässä mielessä voi olla hyödyllistä ajatella toistolaitteistoa tulkinnan välineenä. Eikä se merkitse, että kuuntelijat olisivat suljettu pois tästä tulkinnan tulkinnasta. Sitä tapahtuu kaiken aikaa elämässämme. Tulkinta, jos mikä, vaihtelee ihmisestä toiseen. Sinfonia ja sen tulkinta vaihtelee kapellimestarista toiseen. Sinä ja minä keskustelemme esityksestä jälkeenpäin ja käy ilmi, että tulkitsimme asian täysin eri tavalla.

Minkälaisen tulkinnallisen mekanismin toivomme hifi-laitteiston olevan?  Haluammeko sen toimivan raskaalla kädellä ja jättävän jälkensä kaikkeen kuulemaamme? Minä en. Olen joskus arvioinut lehteen laitteen, joka tuntui haluavan korvata oman näkemykseni siitä, mikä musiikissa ja äänessä oli tärkeää laitteen omalla näkemyksellä. Itse en välitä tällaisesta paternalistisesta tulkintatavasta riippumatta, miten hyvät sellaisen laitteiston motiivit ovat.

Haluan että tulkinta, jonka laitteisto esittää, on sellainen, joka organisoi musiikkimateriaalin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, teokseksi, ja joka tarjoaa riittävän määrän informaatiota, jotta voin itse päättää pidänkö kapellimestarin tai esittäjien yrityksestä tulkita teosta vai en. Minun käsitykseni siitä, mitä esittäjät yrittävät saada aikaiseksi on minun tulkintani tietenkin. Se voi olla hyvä tai huono, näkemyksellinen tai vähemmän. Minua voi suuresti kiinnostaa paljastaa jonkun esittäjän musiikilliset aikomukset tai voin olla täysin välinpitämätön.

KN: Salli pieni episteeminen kysymys. Kuinka me tiedämme, että laitteella on tämä ominaisuus "musikaalisuus"? Käytät joskus sellaisia ilmaisuja kuin "out of way of music", "emotional connection to music", "resolving fine detail". Voimmeko todella havaita nämä ominaisuudet vai onko kyse jonkinlaisesta suorasta tiedosta tunteen tai intuition kautta?

JC: Ensiksi haluan sanoa, että "musiikin tieltä pois oleminen" ei tarkoita samaa kuin "kirjaimellisen tarkka". Musiikin tieltä pois olemisella en tarkoita minkään sellaisen lisäämistä musiikkiin, mikä ei jo ole musiikissa itsessään läsnä, mikä ei ole sama asia kuin kirjaimellisesti sen raportoiminen, mitä on musiikissa. Tarkoitan ilmauksella myös, että systeemin osien ei pitäisi tehdä vaikeaksi sen ilmaisemista, mitä musiikissa on mukana. Juuri tätä tarkoitan toiston "helppoudella". On musiikkilaitteistoa, joita kuunnellessa kuuntelija ei ole lainkaan tietoinen niiden läsnäolosta, eikä vain fyysisesti. Ne ovat täysin "pois tieltä".

Luulen, että ymmärrämme, kun laitteisto katoaa tai poistuu musiikin tieltä ja sallii kuuntelijan kytkeytyvän musiikkiin suoraan ja helposti, vaikka emme ehkä osaa selittää, mitä on meneillään, kun se tapahtuu. Toimittajien erityisesti - jos he ylipäätään arvostavat näitä ominaisuuksia ja uskovat, että muidenkin tulisi tehdä niin - täytyisi yrittää löytää tapoja ilmaista tämä ajatus muille. Uskon sen olevan selitettävissä. Kyse ei ole mystiikasta. Helppoa se ei kuitenkaan ole ja omatkin ajatukseni ovat vielä lapsen kengissä. Mutta se, mikä tekee tämän harrastuksen niin suurenmoiseksi, on että se tarjoaa loistavia filosofisia aiheita pohdittavaksi aivan sellaisenaan.

KN: Äänen kvaliteetit, jotka mainitsit alussa, palautuvatko ne puolestaan joihinkin perustavamman laatuisiin ominaisuuksiin? Onko kuvaileva audiokieli ylipäätään tarpeetonta? Onko se naturalisoitavissa? Voidaanko se ajan myötä korvata jollakin tieteellisemmällä kielellä?

JC: Tämä myös on kova kysymys, jota en ole ajatellut tarpeeksi ja siksi vastaukseni on korkeintaan välttävä. Vaikka musikaalisuuteen liittyvät käsitteet olisivat naturalisoitavissa, siitä ei seuraa, että ne olisivat palautettavissa luonnollisiin ominaisuuksiin. Pitää muistaa, tietyn kielikäytön tarkoituksenmukaisuus jollakin diskurssin alueella riippuu sen hyödyllisyydestä ajatusten välittämisessä ja kyvystä lisätä ymmärrystä. Joten vaikka kaikki mitä sanomme "audiokielessä" voitaisiin periaatteessa korvata tieteellisen kielen ilmauksilla, ei tästä seuraa, että tieteellinen diskurssi tekisi audiokielestä hyödyttömän tai tarpeettoman.

KN: Kautta kiven ja kannon, onko äänellä sinulle mitään itseisarvoa vai onko ääni puhtaasti välineellistä musiikin toistolle? Haltioidutko koskaan pelkästään äänestä unohtaen mitä musiikkia siellä soitetaan? Voiko ääntä ja musiikkia erottaa toisistaan?

JC: Kuten sanoin en usko, että äänikuvalla esimerkiksi on itseisarvoa, mutta se ei tarkoita, että se olisi minulle vain välineellisesti arvokasta. Uskon äänikuvankin osittain rakentavan musiikin toistoa. Eräässä mielessä se on välineellistä, mutta samalla välineellisyys on liian heikko ilmaisu kuvaamaan, mistä on kyse. Tämän lisäksi ei ole mitään syytä, miksi ei voisi nauttia ja iloita musiikin toiston visuaalisesta puolesta. Ongelma ei ole musiikin toiston visuaalisen puolen ihailu, ongelma on musiikin korvaaminen visuaalisella puolella.

Tietenkin toisinaan olen myös haltioitunut äänen avaruudesta ja äänikuvasta. Eräällä ystävälläni on mahtava torvikaiutinsysteemi. Joka kerta käydessäni hänen luonaan ällistyn torvien äänen valtavasta koosta siinä huoneessa. Minulla on myös ystäviä, joilla on minimonitoreja. Kun astun näihin huoneisiin, olen samalla tavalla hämmästynyt, miten suurenmoiset niiden äänikuvalliset ominaisuudet ovat. Voin kuunnella noita attribuutteja pitkänkin aikaa, mutta jos siinä olisi kaikki, en voisi olla koskaan tyytyväinen.

KN: Kirjoitit jokin aika sitten, että jos sinulla olisi varaa, ostaisit Siemens Klangfilm -kaiuttimet ja jättäisit koko harrastuksen ja ehkä ammattisikin. Kuvitellaan, että sinulla todella olisi varaa - ehkä sinulla on -, ottaisitko todella riskin? Riski tietenkin on, että jos löytäisit itsesi pian uudestaan hifi-kaupasta tai messuilta, joutuisit myöntämään, että jokin muu asia kuin musiikin kuuntelu vetää sinua tämän harrastuksen pariin.

JC: Ottaisin riskin milloin hyvänsä. Mutta vain siksi, että minulla olisi toinen systeemi, jossa olisi vanhat Tannoyt, tai kolmas vanhoilla Quadeilla, ehkä neljäskin. Jos minulla nimittäin olisi varaa Klangfilmeihin, olisi minulla varaa myös näihin muihin!

Leikki sikseen, ottaisin riskin, mutta myönnän kyllä, että minua ajaa tähän harrastukseen monet syyt - mukaan lukien ne joita olemme käsitelleet tähän mennessä, nimittäin nämä filosofiset puolet. Minusta on myös miellyttävää tavata ihmisiä ja oppia heiltä. Olen harrastanut tätä 30 vuotta, ja muutaman vuoden välein uskon, että en tiennyt mitään ennen kuin aivan viime aikoina, jolloin opin sen mitä tiedän nyt, mikä saa minut ajattelemaan, että en tiedä mitään nyt ja että lopultakin opin jotakin muutaman seuraavan vuoden aikana.

III ÄÄNENLAADUN ARVIOINTI

KN: Kuuluisana tiedemiehenä ja rationalistina, jonka määritelmän mukaan tulee olla kriittinen ja skeptinen kaikkia sellaisia väitteitä kohtaan, jotka koskevat sitä, mitä on ja miten asiat ovat, miten selität itsellesi sen tosiasian, että kaikki kaksoissokkotestit, jotka on suoritettu tieteen nykyisten vaatimusten mukaan, tukevat nk. objektivistien kantaa, nimittäin että äänelliset erot esimerkiksi vahvistimien välillä eivät ole todellisia vaan jotakin, joka vaihtelee kuuntelijasta toiseen?

JC: Kiitos että pidät minua kuuluisana tiedemiehenä. Luulin että äitini oli ainoa, joka piti minua kuuluisana. Ihmiset, jotka näkevät minut kadulla, kuvittelevat minun olevan kuuluisuus, mutta eivät koskaan tarkoita minua!

Syyllinen tässä on ajatus objektiivisuudesta. Korrelaatio mittausten kanssa on yksi tapa ajatella objektiivisuutta, mutta ei aina hyödyllisin. Miksi mittausobjektivisteja ei häkellytä, että kaksi vahvistinta, jotka mittaavat täysin samoin, voivat ja soivat hyvin eri tavalla eri ihmisille? Mikä on mittausten musiikillinen relevanssi? Joskus vastaus on ilmeinen, toisinaan ei.

On monia käsityksiä objektiivisuudesta, jotka voivat olla olennaisia äänentoistossa. Tavallisessa merkityksessä objektiivisuus ei merkitse muuta kuin väitteen tuettavuutta syillä tai perusteilla. Tämän mukaan henkilö, joka väittää arvioittensa olevan objektiivisia, ilmaisee vakaan aikomuksensa puolustaa käsityksiään argumenteilla, vetoamalla järkisyihin, joihin arviot perustuvat, ja jotka myös tunnistettaisiin sellaisiksi keskusteluun osallistujien taholta. Ei ole ilmeistä, että harrastuksemme liittyvässä keskustelussa ainoat perusteet tai syyt, jotka tukevat arvioita, ovat mittaukset. Usein sekoitetaan väite, että mittaukset ovat objektiivisia - merkityksessä, että ne ovat toistettavissa ja verifioitavissa - aivan eri väitteeseen, että laitteesta saadut arviot ovat objektiivisia vain ja vain, jos ne perustuvat mittauksiin. Kyse on harkintojen objektiivisuudesta, ei mittausten objektiivisuudesta. Edelleen tarvitaan selitystä tai teoriaa siitä, miksi tietyt mittaukset ovat objektiivisia perusteita tiettyihin arvioihin. Kuten sanoin, toisinaan yhteys on selviö, usein ei.

Vaikka mittaukset olisivat peruste esteettisille tai retorisille arvioille, siitä tuskin seuraa, että ne olisivat ainoat perusteet, jotka tekevät arvioista objektiivisia.

On luonnollista että ihmiset, jotka tietävät huomattavasti vähemmän tieteestä kuin kuvittelevat tietävänsä, uskovat että ainoa hyväksyttävä objektiivisuuden käsite luonnollisessa maailmassa on se, joka edustaa vahvaa metafyysistä realismia; ajatusta, että se miten asiat maailmassa ovat, on täysin riippumatonta uskomuksistamme siitä, miten ne ovat. Tällainen käsitys on houkutteleva, koska se tarjoaa luonnollisen selityksen, miten erehdykset ovat mahdollisia. Jos nimittäin maailma on kokonaan riippumaton uskomuksistamme, virheet ovat yksinkertaisesti vääriä, epätosia uskomuksia.

Vastakkainen käsitys on subjektivismi, joka edustaa vahvaa anti-realismia. Tämän käsityksen mukaan uskomuksemme määräävät tavan, jolla maailma on, kuten on näkemyksessä että "ihminen on kaiken mitta".

Mutta on muitakin käsityksiä objektiivisuudesta kuin nämä kaksi. Ajattele esimerkiksi objektiivisuuskäsitystä, joka on saanut vakavaa kannatusta modernissa moraalifilosofiassa ja voi hyvin olla sovelias myös audio-puolen keskustelussa. Tämä objektiivisuuskäsitys on osa niin kutsuttua "internalistista realismia". Sen mukaan väite, että vahvistin on ääneltään lämmin tai kylmä, analyyttinen tai hyvin erotteleva tai jotakin vastaavaa, ei ole väite kaiuttimesta vaan vahvistimesta. Väitteen totuus ei siten riipu siitä, mitä kaiutin 'ajattelee' tai uskoo eikä myöskään siitä, mitä useimmat ihmiset uskovat tai ajattelevat siitä. Toisaalta sen totuus ei määräydy mittausten perusteella, eikä se ole edes vahvistimen ominaisuus, joka olisi täysin riippumaton kenenkään uskomuksista siitä. Pikemminkin ajatus on, että väite, että vahvistin soi kylmästi, lämpimästi, analyyttisesti jne. on totta, jos kuuntelija joidenkin tarkoituksenmukaisten ja ihanteellisten episteemisten tai tiedollisten ehtojen vallitessa pitää sitä sellaisena. Toisin sanoen pitää löytää joku, joka on kuullut lukemattomia vahvistimia hyvin erilaisissa olosuhteissa, saada tämä henkilö kuuntelemaan vahvistinta monien oheislaitteiden kanssa, hyvissä olosuhteissa, henkilö, jolla on hyvä kuulo, tarkka nuottikorva ja mitä hyvänsä muuta, mitä voitaisiin pitää tarpeellisena ihanteellisessa kuuntelussa. Väite että vahvistin on kylmä tai kova jne. on siten väite, että sellainen henkilö pitäisi vahvistinta sellaisena arvion kannalta olennaisten ehtojen alla. Miksi tällainen käsitys objektiivisuudesta ei voisi toimia myös useimpien ääniarvioiden kohdalla?

KN: Tarkoitatko, että meidän pitäisi antaa arvo myös sille valtavalle havaintoaineistolle, joka kertyy harrastajien riippumattomista, subjektiivisista havainnoista ympäri maailmaa?

JC: Kyllä. Luulen, että vastasin tähän jo yllä. Kyse on yhdenlaisesta intersubjektii-visuudesta. Yritämme poimia hyvin monien harrastajien kokemuksista, mitkä nuo ihanteelliset olosuhteet ovat ja tehdä sitten johtopäätöksiä vastaavasti. Tämä on minusta täysin uskottava ajatus.

KN: Epäiletkö koskaan arvioitasi? Että olet täysin väärässä kuullessasi tai kirjoittaessasi jotakin? Että itse asiassa kuulet vain henkilökohtaisen preferenssisi?

JC: En usko että arvioni tai harkintani edustaa minun henkilökohtaisia harhojani, ellei sanaa "harha" käytetä banaalissa tai triviaalissa merkityksessä. Kyse on tietysti minun arvioistani ja siksi myös minun henkilökohtaisista arvioinneistani. Toisaalta olen usein huolissani, että olen väärässä. Mutta huoleni ei ole henkilökohtaista, pikemminkin kyse on siitä, että erehtymällä voin johtaa harrastajia harhaan ja aiheuttaa vahinkoa kukuttajille ja valmistajille. Minulla on luonnostaan voimakkaita mielipiteitä, mutta toisaalta minun keskeinen pyrkimykseni elämässä on toisten auttaminen ja se, että olen heille oikeudenmukainen. Olet lukenut käsityksistäni 'korjaavasta' oikeudenmukaisuudesta ja tiedät mitä ajattelen velvollisuuksista auttaa ihmisiä, jotka tarvitsevat apua. Ajatus, että arvioni aiheuttavat vahinkoa toisille, on jatkuva huolenaihe minulle.

IV HIFI-KIRJOITTAMINEN

KN: Kerro lyhyesti, mikä tekee toimittajasta hyvän hifi-toimittajan?

JC: Ennen kaikkea pitää ymmärtää toimittajan roolin rajat tässä harrastuksessa ja bisneksessä. Pitää tehdä kovasti töitä sen eteen, että ammattitaito kasvaa ja täydellistyy: mikä tarkoittaa muun muassa sen oppimista, miten kuvata kuultua tavalla, joka edustaa rehellisesti toimittajaa itseään. Minulle se merkitsee tiettyjen filosofisten aiheiden esiin nostaminen musiikin ja toistolaitteiston välisestä suhteesta aina kun vain voin. Toisille se tarkoittaa tiettyjen tosiasioiden välittämistä lukijoille niin kuin he sen näkevät. Ja niin edelleen. Pitää tuntea oma yleisö, eikä yrittää miellyttää kaikkia. Se vain laimentaa kirjoituksen arvoa. Ennen kaikkea pitää kirjoittaa vain niin kauan kuin on jotakin annettavaa lukijoille. Kun kirjoittamisesta tulee työtä, kannattaa harkita taukoa. Kysymys hyvästä toimittajasta on yhtä paljon luonnekysymys, samoin kuin ymmärtämis- ja sitoutumiskysymys kuin kysymys kultaisen korvan omistamisesta tai muusta sellaisesta.

KN: Olet sanonut suosittelevasi laitteita vain ehdollisesti. Mitkä ovat tuon ehdon tärkeimmät piirteet?

JC: Kaikki suositukseni on tarkoitettu ihmisille, jotka ovat niin sanotusti samalla sivulla kanssani, mitä tulee musiikin toistoon ja toistolaitteistoon. Putkiesivahvistimia koskevat suositukseni eivät ole tarkoitettu Levinsonien esivahvistimien faneille. Minuun henkilökohtaisesti vetoaa myös yksilöllinen käsityötaito, artisaanisuus. Se tarkoittaa haasteita ja mahdollisuuksia, jotka kokemukseni mukaan eivät ole mukana samassa mitassa laitteissa, jotka valmistetaan 'kokoamislinjalla' . muistaen tietenkin, että highendissä ei varsinaisesti ole massamarkkinatuotteita.

Haluan tukea luovuutta ja olen valmis antamaan sille suurta arvoa, enkä vain rahassa. Kaikki eivät ajattele samalla tavalla. Ja ymmärrän hyvin heitä, mutta itse uskon että highendissa ei ole kyse vain musiikin toistosta, vaan myös luovasta impulssista. Highendin tukeminen on siten yhtä paljon luovuuden, riskin ottamisen ja mielikuvituksen tukemista kuin hyvän äänen tukemista. Totuushan on, että melko hyvää ääntä voi saada Sonyn laitteilla, jos valitsee huolella.

Tässä toinen esimerkki. Olen par'aikaa kirjoittamassa arvioita Clearaudion Maximum Solution -levysoittimesta kahdella äänivarrella, joista toinen TQ1. En pyri arvioon siitä, miten hyvä Clearaudio on absoluuttisesti. Pikemminkin tavoitteeni on paljastaa, mikä tässä levysoittimessa on erityistä ja mielenkiintoista, ja kenelle voisin sitä suositella. Mitä se tekee hyvin? Keneen se vetoaisi? Minkälaiset systeemit olisivat sille erittäin hyvää seuraa? Ja niin edelleen.

KN: Onko median itsekritiikki riittävää pitämään huolen riippumattomuudesta ja puolueettomuudesta hifi-kirjoittelussa?

JC: Ei, mutta oikeuteen meneminen tuskin on parempi vaihtoehto. Hifi-kirjoittamista vastaan on uskomaton määrä kyynisyyttä eikä vain USAssa vaan kaikkialla. Totta kai on olemassa eettisesti kestämätöntä toimintaa myös hifi-kirjoittelussa. En tiedä onko tilanne pahempi tällä alalla kuin muilla teollisuuden aloilla, enkä osaa sanoa kuinka laajaa epäeettinen toiminta on. Olemme kuitenkin tilanteessa, missä kuluttajat ovat ehdottoman valmiita uskomaan kaikkein pahimman kaikista toimittajista. Se on oletusarvo ja se on surullista ja onnetonta. Parasta mitä voimme toivoa on, että päätoimittajat ja julkaisuyhtiöt valvovat kirjoittajiaan, ja että lukijat valvovat valmistajien ja journalistien välistä suhdetta.

Kirjoitukseni "Integrity and Obligation in the Audio Industry" (linkki) Ultra Audiossa käsittelee juuri tätä aihetta. Minua häiritsee kuitenkin tosiasia, että niin monet ihmiset jatkuvasti ryntäävät lukemaan audiolehtiä ja kuitenkin halveksivat niitä ja pitävät niitä korruptoitujen mitättömyyksien ja roistojen pesäpaikkana.

En ymmärrä tuota vihamielisyyttä erityisesti kun ottaa huomioon missä määrin ihmiset ovat haltioissaan siitä mitä halveksivat. Tämä ei voi olla tervettä teollisuudelle, harrastukselle, eikä varsinkaan niille ihmisille, jotka ovat tällä tavoin asennoituneet.

KN: Miten ajattelet monien hifi-kirjoittajien tavasta kuvata laitteen äänenlaatua näytelevyjen valossa? Kukaan ei todella usko, että lukija käy ostamassa saman levyn verifioidakseen kirjoittajan näkemyksen. Siihen jäisi vieläkin liian monta tuntematonta tekijää. Mikä hyöty yksittäiseen levyyn viittaamisesta on? Mistä musiikkinäytteiden tarkkaan ottaen oletetaan olevan esimerkkejä? Ollakseni rehellinen hyppään usein musiikkinäytekohtaisten kommenttien yli suoraan lukemaan kirjoittajan yleisempiä arvioita, jos niitä on. Mutta voit tietysti olla eri mieltä?

JC: En, olen täysin samaa mieltä. Minusta juttujen ehdottomasti hyödyttömintä ainesta ovat niin sanotut "kuuntelumuistiinpanot" (listening notes). Sen lähes koskaan lue niitä, koska kuten sanoit, liian paljon jää edelleen arvailun varaan ja hyvin harvoin omistan saman levyn tai en jos omistan, en kuuntele niitä niin usein, enkä ainakaan samasta syystä. Kuuntelumuistiinpanot ovat osa vakiintunutta kirjoittamiskaavaa, sitä mitä pidetään sovittuna. Yritän itse välttää niitä, ja minua on kritisoitu siitä. Hyväksyn ja ymmärrän kritiikin. Kuuntelumuistiinpanot antavat lukijoille mielikuvan, että kirjoittaja ei keksi päästään bassojen buumausta tai peltien paukahdusta, kun hän vetoaa levyyn, jolla hän on sen kuullut. Se on konventio, joka antaa mielikuvan todistusaineiston käytöstä ja sallii yhdenlaisen kommunikoinnin lukijan kanssa. Mutta ollakseni rehellinen, minulla on sellainen käsitys, että kirjoittajat, joilla ei ole mitään todellista annettavaa lukijoille, käyttävät kuuntelumuistiinpanoja korvikkeena.

Toisaalta on tapauksia, joissa kuuntelumuistiinpanot ovat hyödyksi. Hiljattain yksi kollegamme ajatteli kuulevansa koteloresonansseja tietyllä taajuusalueella. Sitten hän käytti yksittäisiä levyjä paljastamaan tuon alueen. Minusta se oli kuuntelumuistiin-panojen hyvää käyttöä. Ja on niitä muitakin, tietynkaltaiseen havainnollistamiseen ne sopivat. Jos kuuntelumuistiinpanot on tapa löytää arvioitavasta laitteesta mielekästä sanottavaa, se on OK, mutta sen olettaminen, että muut käyttäisivät mainittuja levyjä saman testin tekemiseen, on ajan hukkaa.

Toisaalta, ehkä olen vain laiska. Totuus on, että siitä hetkestä, kun saan arvioitavan laitteen kotiini, alan kuunnella musiikkia, jota rakastan kuunnella, enkä koskaan rakasta kuunnella musiikkia vain sen takia, että bassotoisto on tiukkaa tai diskantit helisevän kirkkaat jne. Hifi-kirjoittaminen on hyvin erilaista kuin hifi-laitteiden myyminen. Tiedät että minulla on vahvoja mielipiteitä ja tämä on yksi niistä. Olen kuuntelumuistiinpanojen käyttöä vastaan tässä nyt enemmän kuin itse asiassa olenkaan, koska mielestäni ihmiset nojaavat niihin liiaksi ja ilman erityisen hyvää syytä.

KN: Mitkä ovat kirjoittajan mahdollisuudet antaa oikea arvio yksittäisestä laitteesta, kun kyseessä on koko systeemi?

JC: En lähesty hifi-arvioita tällä tavoin monesta syystä. Minusta ei ole mahdollista arvioida yhtä komponenttia kerrallaan muista erillään. Olen vakuuttunut Quine'n havainnoista, että emme koskaan itse asiassa testaa yhtä hypoteesia kerrallaan vaan teoriaa kokonaisuudessaan, josta testiä varten irrotettu hypoteesi on vain yksi osa. Loppujen lopuksi voimme ylläpitää sekä hypoteesia, että sille vastakkaista evidenssiä edellyttäen, että voimme tehdä oikaisuja muualla uskomusjärjestelmässämme. Ajattelen samalla tavalla äänentoistosta. Kirjoittajat ovat liian innokkaita syyttämään viimeistä laitetta systeemissä - yleensä sitä joka on testattavana - kaikista muutoksista, mitä havaitsevat. Se on hullua. Systeemi on systeemi. Kun siihen laittaa uuden osan, niin kaikki suhteet muuttuvat.

Henkilökohtaisesti toimin yleensä niin, että kuuntelen uutta laitetta systeemissäni pari viikkoa kuullakseni kuinka systeemi muuttuu. Sitten, jos on välttämätöntä, järjestelen ja muutan systeemiä niin, että viimeksi siihen tullut laite pääsee vaikuttamaan uudelleen tasapainotettuun systeemiin. Haluan kuulla komponentin parhaassa valossa tai ainakin tekevän sen, minkä laitteen suunnittelija on halunnut sen tekevän - parhaan kykyni mukaan ja niillä resursseilla, jotka ovat käytössäni. Sen jälkeen pyrin analysoimaan, mitä uusi laite tuo äänellisesti systeemin ääneen. Osittain arvioin uuden laitteen luonnetta ja ominaisuuksia sillä perusteella, mitä muutoksia jouduin tekemään saadakseni systeemin takaisin tasapainoon ja niin edelleen.

Kuuntelen holistisesti. En välitä jaotella toistosysteemiä osiin kuten bassotoisto, keskialueen toisto, diskanttitoisto jne., ellei ole ilmeisiä puutteita näissä suhteissa, sellaisia jotka hyppivät silmille ja joista en kotikonstein pääse eroon. Mutta toiset kirjoittajat lähestyvät asiaa toisin. Tärkeintä on, että jokainen kehittää johdonmukaisen ja luotettavan lähestymistavan, ei että kaikki omaksuvat saman.

KN: Useimmille kirjoittajille arvioiminen, testaaminen ja kokeilu ovat melko yksinäistä puuhaa. Sinun jutuissasi sana "ystävä(t)" esiintyy usein. Mitä roolia nämä ystävät näyttelevät kirjoittamisprosessissasi ja miten tärkeänä yleensä pidät tämän harrastuksen sosiaalista puolta?

JC: Pidän ihmisistä. Elämäni on pääosin sekoitus sosiaalista kanssakäymistä, opettamista ja kollegiaalisuutta, ja yksinäistä tutkimustyötä. Äänentoistossa tilanne on sama. Kirjoittaminen on yksinäistä ja eristynyttä puuhaa. Hyvin henkilökohtaista. Kuunteleminen on puolestaan jakamista. Se on myös oppimista aivan kuten akateemisessa maailmassa. En pyydä ystäviltäni tuomiota äänestä. Haluan tietää, mitä he kuulevat, en pitävätkö he siitä, mitä kuulevat vai ei. Haluan heidän kuvailevan kuulemaansa. Siitä opin.

V HIFI-SYSTEEMIN KOKOAMINEN

KN: Mikä on "yhden äänen" (one voice) -periaate?

JC: Lyhyesti, jos harrastaja on löytänyt suunnittelijan, jonka tuotteet puhuttelevat häntä äänellisesti, miksi hän ei ostaisi koko tältä koko systeemiä tai ainakin niin paljon kuin mahdollista. On valmistajia, jotka haluavat tuotteensa toimivan hyvin mahdollisimman monen toisen tuotteen kanssa. Mutta sitten on niitä, jotka suunnittelevat tarkoituksella esivahvistimia, jotka sopivat yhteen päätevahvistimien kanssa. Näillä on yksi ääni mielessä. Jos tuo ääni vastaa omia mieltymyksiä, niin se on se ääni, joka pitää valita. Missään tapauksessa ei kannata miksata ja mätsätä. Siitä syntyy vain painajainen. Miksaa ja mätsää -lähestymistapa vaatii enemmän hyvää onnea kun on äänentoistossa yleensä tarjolla.

Katso vaikka sitä määrää laitteita, jotka ovat jatkuvasti myytävänä käytettyjen laitteiden markkinoilla. Se on ositus siitä, että yksilöt ovat jatkuvassa yrityksen ja erehdyksen tilassa. Se on hullua ja täysin epätyydyttävää harrastamista. Hifi-toimittajat eivät ole yhtään parempia. Hekin jatkuvasti hoippuvat kuilun reunalla ja todennäköisesti sortuvat paineen alla. Sillä, miltä toimittajan systeemi soi, on vähemmän merkitystä kuin sillä, että hän tuntee äänen hyvin ja sen, mikä siihen vaikuttaa.

Lukijat kyselevät minulta usein neuvoa systeemin kokoonpanossa. Liian usein he kysyvät minulta asioita, joihin en osaa vastata. Esimerkiksi, mitä ajattelen vahvistimesta A, esivahvistimesta B, kaiuttimesta C? He etsivät kiinnekohtia, enkä voi antaa heille sellaisia. Mikä pahempaa, luulen heidän kulkevan kokonaan väärää polkua, mutta toisaalta voi olla, että jokaisen pitää kulkea väärää polkua - ja usein vielä melko pitkälle - päästäkseen oikealle. Voi myös olla, että oikeaa polkua ei voi tarjota kukaan ulkopuolinen, kaikista vakuutteluista huolimatta. Mutta tässä on minun lähestymistapani.

Aloita sen identifioimisella, mitä haluat laitteistolta. Onko se vain puolihuolimatonta kuuntelua varten päivän päätteeksi? Vaiko onko se erottamaton osa itseymmärrystä ja arvon etsimistä elämässäsi? Onko se molempia ja missä suhteessa? Mitkä musiikin toiston osatekijät ovat tärkeimpiä juuri sinulle? Haluatko, että tuntuu vain hyvältä vai haluatko tutkia järjellisemmin säveltäjän musiikillisia aikomuksia? Onko kuuntelusi osa tieteellisempää projektia? Mitä hyvänsä. Tämän jälkeen kuuntele niin monia systeemejä kuin voit. Yritä etsiä ääni, joka puhuttelee sinua. Minun tapauksessani tämä tapahtui elektroniikan valinnan yhteydessä ensiksi. Minulle esivahvistin on systeemin tärkein osa. Kaikki lähteet kulkevat sen läpi. Jos valitsee päätevahvistimen viisaasti, äänen luonne on esivahvistimen ääni. Tiedän että eräät harrastajat yrittävät minimoida esivahvistimen osuuden siinä määrin kuin mahdollista. Olen itsekin kokeillut sitä menneisyydessä. Olen nykyään valinnut vastakkaisen lähestymistavan. Rakennan systeemini esivahvistimen ympärille ja yritän sitten löytää päätevahvistimen, joka synkkaa yhteen sen kanssa; on sille kohtelias, ei korjaa sen puutteita - vaan täydentäen sitä ja sallien esivahvistimen äänen luonteen tulla kokonaan esiin. Sitten yritän löytää kaiuttimet, jotka eivät tunge itseään vahvistimien ja äänilähteiden tielle ja jotka ovat niin informatiiviset ja pakottomat kuin suinkin.

Tässä yksi hieman ristiriitainen näkemys. Älä koskaan aloita kaiuttimen valinnalla. Ihmiset eivät voi itselleen mitään. He kuulevat systeemiä ja kuvittelevat, että he kuuntelevat kaiuttimia. Minulle kaiutin tulee viimeiseksi. Kaiutin voi tehdä suurta tuhoa laitteistossa. Se voi myös johtaa harrastajan harhaan, jos aloittaa sillä. En voi kuvitella toista lähestymistapaa, joka johtaisi yhtä pienellä todennäköisyydellä menestykseen kuin sellainen, missä aloitetaan kaiuttimen valinnalla ja sitten kootaan systeemi latvasta tyveen pitäen vähemmän huolta siitä, mikä tulee ennen kaiuttimia.

On toki poikkeuksia. Esimerkiksi vanhat Tannoyt ja Quad 57. Molempien kaiuttimien äänellinen luonne tunnetaan niin hyvin ja molemmat voivat vedota kuuntelijaan siinä määrin, että voi harrastaja voi huoletta aloittaa niistä ja työskennellä sitten taaksepäin kaivaakseen niistä parhaan mahdollisen äänen ulos.

KN: Miten tärkeitä lisätarvikkeet ovat sinulle?

JC: Resonanssien värähtelyiden hallinta on numero yksi. Useimmat laitetelineet ovat vain huonekaluja eikä harrastajilla ole oikeaa mielikuvaa, miten paljon paremmalta systeemi kuulostaa oikealla värähtelyjen hallinnalla. Kaikki muu on hienosäätöä ja halutunkaltaisen äänen etsimistä. Jos lisätarvikkeita on kovin paljon, on se merkki siitä, että toivotussa äänessä on jotakin vikaa.

KN: Ottaen huomioon, että olet kuullut niin monia maailman parhaiksi mainostettuja laitteita, kerrotko meille, mikä on paras cd-soitin, vahvistin . ?

JC: En voi vastata tähän kysymykseen. En koskaan tule kuulemaan niin monia laitteita, että voisin. Voin sanoa, että rakastan levysoittimia. Minulla on Shindo Garrard 301. Olen kuullut lukemattomia eri versioita 301:stä, mutta yksikään ei pääse samalla tasolla kuin omani. Ja kuka ei haluaisi omistaa EMT 927:aa. Haluaisin omistaa useamman äänivarren: Schröder Referencen esimerkiksi, alkuperäisen Breuerin, DaVincin jne. Mitä tulee cd-soittimiin, ei ole mahdollista ylläpitää samanlaista rakkautta niihin. Ei ole mahdollista, että kukaan tuntee Weissin DACista tai dCS:stä samalla tavalla kuin esimerkiksi Ortofonin SPU-rasioista tai EMT:n levareista. Voin olla väärässä, mutta henkilön, joka tuntisi samoin digitaalisista äänilähteistä kuin analogisista, pitäisi tavata terapeuttia. (hymyilyä)

Ja kaiuttimista en voi lainkaan käyttää sanaa "paras". Olen kuullut systeemejä, joissa on isot Soundlabit ja ne ovat kuulostaneet mahtavalta. Olen kuullut Quad 57-systeemejä ja ne myös soivat upeasti. Sama koskee Tannoy-systeemejä, Horning- kaiuttimia jne. Kaiuttimet ovat laitteiston loppupäässä. Ne voivat olla suurenmoisia vain, jos laitteisto on. Ja miten suurenmoisia ne ovat, riippuu siitä, mitä niillä pyrkii saamaan aikaan.

KN: Koska mikään ei ole hyvää vain sellaisenaan vaan aina jollakin tavalla, millä kaikilla tavoilla hifi-systeemi on sinulle hyvä?

JC: Olen varma, että hifi-systeemillä voi olla arvoa muotituotteena tai elämätyylivalintana. Minulle sellainen systeemi on hyvä, että herättyäni juoksen alakertaan laittamaan virrat päälle niin, että pääsen kuuntelemaan sitä niin pian kuin suinkin. Jos on tällainen tuntemus laitteistosta, voi olla varma, että se on erinomainen laitteisto, vaikka jossakin suhteessa se ei olisikaan täydellinen. Toivottavaa tietenkin on, että opin tarpeeksi musiikista ja sen toistosta, niin että minulle erinomainen systeemi on myös hyvä objektiivisemmassa merkityksessä.

Ja mikä todella tekee laitteistosta hyvän on tietenkin se, miten se vastaa tärkeisiin inhimillisiin pyrkimyksiin, niihin jotka liittyvät elämän taiteelliseen ja muuhun rikastuttamiseen, niihin jotka liittyvät inhimillisen erinomaisuuden tutkimiseen kaikissa muodoissaan, henkilökohtaiseen mietiskelyyn - ja epäilemättä moniin muihinkin asioihin.

VI FILOSOFIA JA HIFI

KN: Melko monet filosofit näyttävät olevan kiinnostuneita hifistä. Onko sinulla selitystä, miksi? Mikä voisi olla se välttämätön yhteys? Johtuuko se siitä, että filosofia on käsitteellistä ja äänentoisto/musiikin kuuntelu ei-käsitteellistä, jotakin sellaista jota on vaikea pukea sanoiksi? Vai onko tämä ajatus vain klisee?

JC: Filosofia on itseymmärrystä, maailman ymmärtämistä ja sen, mikä on paikkamme siinä. Ajattelen musiikin ja siihen syventymisen tarjoavan paljon samoja asioita. On totta, että monet ammattifilosofit ovat kiinnostuneita audiosta ja ehkä juuri syistä, jotka liittyvät musiikin ja sen toiston välisiin filosofisiin kysymyksiin. Audiofilia on myös alue, joka sallii jatkuvan kritiikin ja mikään ei tee filosofeja onnellisemmaksi kuin huomauttamisen aiheiden löytäminen. Audiofilia on uskomattoman analyyttinen diskurssi täynnä käsitteitä ja hienoja jaotteluja. Mikään ei tee analyyttistä filosofia onnellisemmaksi kuin pohtia kriteerejä, jotka tekevät näiden käsitteiden oikean soveltamisen mahdolliseksi.

KN: Miten kummassa filosofit voivat olla niin mielissään materiaalisista objekteista? Hehän ovat filosofeja!

JC: Ei kaikista materiaalista objekteista. Filosofit tyypillisesti eivät aja kalliilla hienoilla autoilla tai asu isoissa asunnoissa. Ja oletko nähnyt miten useimmat pukeutuvat? Toisaalta he usein omistavat taidetta, musiikkia ja rakastavat hyvää ruokaa. Ja tietenkin suurin osa heidän rahoistaan menee psykoanalyysiin.

KN: Monet filosofit ovat tarkkoja sanan valinnoissaan ja johtopäätösten tekemisessä kun tekevät filosofiaa, mutta kun puhe kääntyy äänentoistoon, he käyttävät niin väljää kieltä ja tekevät niin nopeita johtopäätöksiä äänestä, että alkaa epäillä ovatko he filosofeja lainkaan. Oletko havainnut samaa?

JC: Minun tuntemani filosofi-hifistit ovat hyvin tarkkoja ja huolellisia kuvatessaan ääntä ja toistolaitteiden oinaisuuksia. Minun tavoin heillä ei koskaan näytä olevan pulaa sanoista.

KN: Oikeusfilosofina - onko moraali sinulle samalla tavalla ensisijainen lakiin nähden kuin musiikki on ääneen?

JC: Ei kommenttia.

KN: Kirjoitit jossakin, että et voi ymmärtää kotiteatterin arvoa inhimilliselle kokemukselle. Voisitko sanoa hieman enemmän tästä?

JC: Siinä voi olla arvoa, mutta en vain henkilökohtaisesti näe, mikä se voisi olla. Musiikki se ei voi olla eikä se näytä olevan edes elokuvat. Se on vain elokuvateatteri-kokemuksen uudelleen luomista, mutta miksi kukaan haluaisi sellaista? Useimmat elokuvateatterikokemukset nykyään tulevat hyvin lähelle kokemusta, että koko elokuva on pilattu - se on ainakin minun kokemukseni.

KN: Filosofina olet varmaan hyvin perillä siitä, mitkä ovat parhaat filosofiset argumentit Jumalan olemassaolon puolesta. Samassa hengessä, mikä on paras argumentti todellisen highend-laitteiston omistamisen puolesta?

JC: Se tuo lähemmäksi niitä samoja asioita, joita usko Jumalaankin tuo: maailman ymmärtämistä ja sen, mikä on paikkamme siinä - ja ilman että ihmisen sitoutuminen totuuteen olisi yhtä kovalla koetuksella.

KN: Entä isompi kuva? On totta, että on muitakin hyvin outoja alakulttuureja, mutta tämä audio on kyllä niin eriskummallinen, että itse kukin alkaa epäillä sen rationaalista perustaa, esimerkiksi sitä, että musiikki näyttelee tärkeää osaa mielekkäässä elämässä jne., ja alkaa etsiä vähemmän älyllisiä syitä. Mitä sellaisia voisi mielestäsi olla? Seksi? Sen puute vai torjunta?

JC: En osaa vastata tähän kysymykseen, mutta voisi olla mielenkiintoista tutkia empiirisesti, kääntyvätkö ihmiset highendiin siinä vaiheessa, kun heidän seksuaalinen käyttövoimansa pienenee tai heidän kykynsä toimia tuon voiman perusteella on madaltunut joko oman kiinnostuksen puutteesta tai toisen osapuolen osanoton puutteesta. Kieltäydyn kuitenkin kunnioittavasti ottamasta osaa sellaiseen tutkimukseen.

By the way, ostin juuri uuden kitaran: vuoden 1968 pitkäkaulainen Gibson 330!